8/22/2011





Mikä tämä tunne on?
Pimeä, vieras huone, iltaisen nukahtamisen jälkeinen väsynyt mutta silti pirteä fiilis, ahdistunut, jännittynyt tunnelma.
Ajatuksissa vain se salaperäinen poika. Se joka ei paljasta itseään, se jonka hymy, se jonka silmät voisivat lämmöllään sulattaa suurimmankin jäävuoren. Se poika jonka haluan itselleni, mutta joka on niin kaukana.
Yhtä kaukana kuin se jäävuori jonka hän itse voisi sulattaa. Mutta onko minusta sulattamaan sitä jäätikköä meidän välissämme? Haluanko minä sulattaa sen?

Jos odotan häntä puolivälissä vastaan, jos hän ei tule. Mitä kun meri takanani on jo auennut, jäät ovat pettäneet enkä voi palata taaksepäin. Enkä voi kulkea eteenpäin, loppuun asti.

Miksi en vain voi unohtaa? Kaikki tietävät miten paljon helpompaa elämä olisi ilman tunteita, ilman niitä salaperäisiä tuttuja mutta tuntemattomia ihmisiä ajatuksissa. Miten paljon helpompaa tämä olisi vain yksin. Miten paljon haluaisin tämän olevan helppoa yksin.

Onnistunko tässä yksin jos yritän? Muuttuuko tämä vieras ja pimeä huone tutuksi, omaksi pieneksi kuplakseni? Muutunko yhtä salaperäiseksi kuin se poika, polttaen savukkeitani kietoutuen salaperäiseen savun verhoon.

En halua että tunnette minua. En halua tuntea. En halua kohdata tunteita. Mutta miten pieneen purkkiin minun täytyy itseni sulkea että pääsen tätä kaikkea karkuun? Miten kauas toiselle puolelle maailmaa minun täytyy juosta?
Harmi vain, että tosisasia on se, että vaikka olisin juossut maailman ympäri 80 kertaa tulitikkurasiassa, olisin vain lähempänä niitä tunteita. Ne kulkevat mukanani joka sekunti, ne ovat mieleni vankilassa. Ne eivät kysy aikaa eikä paikkaa, ne vainoavat päässäni.
Riepottelevat ja raatelevat päätäni ja ajatuksiani kuin nälkäiset eläimet. Eikä metsästäjää joka ottaa asiat haltuun, osoittaa eläimiä aseella saaden ne katoamaan, näy missään.
Ehkä odotan että eläimet saavat raadeltua ja riepoteltua tarpeeksi. Ehkä ne jättävät rauhaan, kun saalis on syöty, kun saalis on tainnutettu, tapettu, kidutettu.