8/25/2010

Sinä siinä, joka ei ole kenenkään omistama. Sinä siinä, joka elää


Käännyn kannoillani ja lähden kävelemään kohti kotia, kohti sateen kastelemaa kaupunkia. Kohti sateessa kylpeneitä katuja, tien reunassa seisovien puiden, jotka hiljalleen tiputtavat vesipisaroita oksiltaan, varrelle. Enkä itke enää. Kaupunki on kotini, kuiskaa otsalleni tipahtava pisara hellästi ja nauraen.

Rakastan sadetta, rakastan sitä kuinka kaikki murtuu. Taivaalla painostaneet pilvet purkautuvat, päästävät kaiken ulos. Eivät enää pidätä mitään. Sade syöksyy alas voimalla, niin vahvana, niin herkkänä, niin yksinäisenä, niin pelottavana, niin rauhoittavana.
Pisarat käyvät kilpajuoksuaan ikkunaa vasten, pieni lapsi uittaa kaarnalaivaa ränniä pitkin. Lukemattomat pisarat muodostavat loputtomia ympyröitään maahan muodostuviin vesilätäköihin.
Ihmiset kaduilta ovat kadonneet. Kaikki lepää rauhassa, kaikki on muuttunut.

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Oliks tää sun oma teksti? Ihana=)

Anonyymi kirjoitti...

Ihana teksti! Mäki tykkään sateesta :)

Heidi kirjoitti...

joo ite kirjottelin :) ja kiiitoskiitos kovasti ♥

Anonyymi kirjoitti...

okei kai sust tulee joku kirjottaja? Kirjotat oikeesti tosi hyvin!

Heidi kirjoitti...

ano, oi KIITOS! :) ja ihan omaks huvikseni kirjoittelen vaan :-)

miau kirjoitti...

sade tosiaankin on rakkautta !
kirjoitatpas kivasti :----)

Heidi kirjoitti...

miau, sade on ihan parasta! kiitos :)