8/31/2010


 Tää on mun elämää
Päivääkään en vaihtais toiseen
Tää on mun elämää
ja löydän taas laulun aiheen
Parkkipaikalla taakseni katson
Taas filminauhana elämää vatvon
Tää on mun elämää
ja paljon on edessä

Oonko mä rikkinäinen kone, jonka voi korjata pienellä kärsivällisyydellä, käyttöohjeilla ja parilla ruuvilla? Vai sanooko korjaaja mut nähdessään, että tätä konetta ei enää korjata millään? Näitä tunteita ei enää korjata millään.

8/29/2010

Muuttuvatko ihmiset vai muuttuvatko olosuhteet?



Uusia keskusteluja, uusia kasvoja, uusia hymyjä, uusia käsiä, uusia ääniä, uusia moikkauksia.
Kaikki vanha haihtuu pois kuin saippuakupla katoaa kirkkalle kesätaivaalle, kuin savut tupakasta katoavat tuuleen. Enkä tuijota taaksepäin tuijottaen ikkunasta haikea ilme kasvoillani. Vaan nautin uusista hetkistä täysin rinnoin.

Kaikki mitä kirjoitan kuullostaa niin kliseeltä, niin moneen kertaan sanotulta.
Se että minua hymyilyttää, se että halit ovat kivoja, se että vain ratikkakuskin hymy, se että vain soittajan ilme kilauttaessani hänen kitarakoteloonsa hiluja tai se että vain ventovieraan kanssa juttelu saavat hymyn leviämään kasvoilleni tunneiksi.

Se on vain elämää mutta juuri vain sitä elämä on.

8/25/2010

Sinä siinä, joka ei ole kenenkään omistama. Sinä siinä, joka elää


Käännyn kannoillani ja lähden kävelemään kohti kotia, kohti sateen kastelemaa kaupunkia. Kohti sateessa kylpeneitä katuja, tien reunassa seisovien puiden, jotka hiljalleen tiputtavat vesipisaroita oksiltaan, varrelle. Enkä itke enää. Kaupunki on kotini, kuiskaa otsalleni tipahtava pisara hellästi ja nauraen.

Rakastan sadetta, rakastan sitä kuinka kaikki murtuu. Taivaalla painostaneet pilvet purkautuvat, päästävät kaiken ulos. Eivät enää pidätä mitään. Sade syöksyy alas voimalla, niin vahvana, niin herkkänä, niin yksinäisenä, niin pelottavana, niin rauhoittavana.
Pisarat käyvät kilpajuoksuaan ikkunaa vasten, pieni lapsi uittaa kaarnalaivaa ränniä pitkin. Lukemattomat pisarat muodostavat loputtomia ympyröitään maahan muodostuviin vesilätäköihin.
Ihmiset kaduilta ovat kadonneet. Kaikki lepää rauhassa, kaikki on muuttunut.

8/22/2010



"Tuo tyttö tuolla etupulpetissa tuhkanvaaleine hiuksineen, punaisine huulineen ja limenvihreine kynsineen hehkuu iloa ja innostusta. Huolimatta 37,5 asteen kuumeesta ja kaktuksia täynnä olevasta kurkustaan, on pinnan alla väreilevää viehätystä ja intoa. Hän on painautunut alas pulpetilleen ja kynä sauhuaa pitkin paperia. Hän kirjoittaa, hän on iloinen, hän on päässyt tekemään sitä mistä hän pitää. Hänellä on ehkä jopa vihdoin olo, että hän onnistuu siinä minkä hän on aloittanut, siinä mikä häntä pelotti. Hän näyttää äidilleen, isälleen, ennen kaikkea itselleen. Hän tekee sen. Hän onnistuu. Hän on onnellinen.



Hän miettii kaikkea sitä, mikä tuo hänelle onnen. Hän miettii kaikkia kivoja pieniä hetkiä, jolloin hän tuntee itsensä kauniiksi, kaikkia pieniä suloisia hymyjä joita ventovieraat antavat ja ottavat häneltä kaduilla. Hän miettii rakasta poikaystäväänsä. Ihania ystäviään. Iltaisia hetkiä kaakaomuki kädessä kynttilänvalossa. Fiilistä jonka hänen sisällään virtaa kun hän vain elää. Kävelee pitkin metsää. Halaa ystäväänsä. Suutelee poikaystäväänsä. Silittää koiraansa, hymyilee äidilleen. Hän miettii kaikkia niitä hetkiä hänelle rakkaimpien kanssa. Kun voisi pakahtua rakkauteen. Nauruun ja hymyyn.



Elämä on ihanaa, elämä on vuoristorataa. Hän toivoisi olevansa edelleen vuoristoradan kohdassa kun vaunu etenee ylöspäin. Nyt se etenee alaspäin. Nyt tuo tuhkanvaaleahiuksinen tyttö on pyyhkinyt punaiset huulensa, tuo limenvihreä, pirteä väri kynsissä alkaa haalistua. Nyt tuo tyttö pelkää. Hän pelkää ja tajuaa, miten sairasta on, että kaikki ja kaiken tärkeys välähtää mieleen vasta sillä hetkellä, kun vaunu alkaa ajaa vauhdilla alaspäin. Ja silloin saattaa olla jo liian myöhäistä. "

8/21/2010

Herään yöllä yksin nimeäsi huutaen


ilman sinua hukun öihin sekaviin

 
 
 
 
 
 
 
Sanovat jos jossain huomaa tähdenlennon niin
toivoa voit silloin mitä vaan
Yöllä ylös taivaalle mä pyynnön kuiskasin
Kävisipä pian tuulemaan
Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan
Ilma jota hengitämme samaa ilmaa on
Ja jalkojemme alla sama maa

8/15/2010

En tiedä tuleeko sitä hetkeä ikinä. En tiedä haluanko edes tietää.




Kynttilä valaisee pöydälle asetetut kaksi lasia kuin valokiilassa joka paljastaa juuri vankilasta karanneet, yllätetyt vangit. Pidän näystä.  Siitä tunteesta jonka nuo kaksi lasia herättävät minussa. Tunteesta joka kertoo ettei ole tarvinnut olla yksin.

Samana hetkenä toivon että minunkin pöydälläni olisivat nuo kaksi lasia kertomassa jostain, kertomassa jotain juuri elettyä tarinaa, kertomassa kahdesta henkilöstä, yhdessä.

Liekki jatkaa väreilyään, kaunista tanssiaan seinää vasten. Yksin. Kauniina. Yksin.

Tänään haluan olla outo
ikävöidä mun kultaa
(olla onnellinen siitä että mulla on oma kulta)
antaa ajatusten virrata
muokata kuvia liikaa
olla syömättä
kuunnella musiikkia liian lujaa
kuvitella sun hengityksen
hengittävän samaan tahtiin 
mun kanssa

paljastinko liikaa? pelottaako minua?

8/10/2010

Voi kun uskaltaisi















Minä uskallan
katsoa itseäni
rakastaa itseäni
sellaisena kuin olen
ja antaa myös muiden nähdä minut
tällaisena
rakastetaan minua sitten
tai ei

Ulrich Schaffer

Voi että kun tän osaisi muistaa jokaikinen päivä, jokaikinen hetki, jokaikinen sekunti. Eikä vain niinä satunnaisina hetkinä, kun saa toisen ihmisen iloiseksi, nauramaan
tai niinä, kun saa pitkän uurastuksen jälkeen työnsä valmiiksi, muut tyytyväisiksi
tai niinä, kun on laittautunut, meikannut, vääntänyt hiuksia, ja voi sen jälkeen katsoa itseään peilistä tyytyväisenä kuvaan jonka se heijastaa takaisin.
Ei vain niinä hetkinä. Ei vain tiettyinä hetkinä. Vaan AINA. Jokainen on rakastettava, paras, joka hetki, joka sekunti. Sellaisena kuin on.