12/20/2010

When everything is lonely I can be my own best friend

Ehkä eka joulu ikinä mistä oon (ainakin tähän asti) selvinny ilman mitään joulustressiä (muusta stressistä ei sit puhuta mitään), ja oon tosi tyytyväinen! Syynä siihen varmaan on se, että en oo itseasiassa ehtinyt tajuta joulun tuloa ollenkaan, en itseasiassa vieläkään oikein käsitä että ihanihan just on taas joulu, vaikka mulla alkoi tänään lomakin.
Ehkä se fiilis tässä kohta alkaa valua mullekkin kun alan kohta pakkailla joululahjoja ja koristella kuusta (ja kattoa sinkkuelämää....).


12/18/2010

Hold me in your arms and sway me like the sea

Oon tehny tätä yhtä postausta nyt rehellisesti sanottuna varmaan ainakin sen puol tuntia ja voin kertoa että pikku hiljaa alkaa hieman nakertaa. Kai mun on nyt viimeistään sit vaan myönnettävä ittelleni että mua ja mitään elektroniikkaa ei vaan oo luotu yhteen - kun kerta tääkin kone alkaa boikotoida mua.
Mun aineenvaihduntakin boikotoi mua ja oon taas sellasessa flunssassa että menetän yöunenikin tän yskimisen takia.... Mutta eipä ne flunssat oo ennenkään estelleet kun mä matkustelen nenäliinat, särkylääkkeet ja yskänlääkelitkut laukussani menemään, kuten just saavuin Tampereelta takasin Helsinkiin.


Nyt mä meen vaikka tappamaan tän koneen tai jotain.

12/01/2010

You're so very late, but I'm glad you came

Mä oon aina jotenkin luullut olevani tosi rutiiniton ihminen, mutta sitten tajusin, että hei, onhan mulla ainakin yksi hyvinkin säännöllinen rutiini : mä menetän inspiraationi blogiin (ja itseasiassa kaikkeen muuhunkin) säännöllisin väliajoin. Ainiin ja myöhästelenhän mä myös tosi rutiininomaisesti - aina.

Ja nyt oon taas tietysti säännöllisesti värjäillyt hiuksiani heti sen jälkeen kun sain laitettua ekaa kertaa sen ruskean päähän pitkän blondikauden jälkeen. Odotellessa sitä täydellistä hiusväriä..... nimimerkillä istuskellen tässä taas hiusväri päässä.

Ja eihän tietenkään sovi unohtaa säännöllistä koulujutuista sluibailua. Ihmettelen oikeasti, miten mä olen selvinnyt nää kuluneet melkein 4 kuukautta lukiossa näin vähällä työllä. Kai mä oon oikeasti vaan tosi taitava sluibailemaan - panostin vain ekan jakson äidinkielessä saaden siitä kympin, ja muuten mä oon vaan päässyt kaikesta läpi 6 - 8 numerohaitarilla.

Ainiin ja mä oon AINA yhtä pihalla kun mun pitäisi kirjoittaa tänne jotain. Tätä hetkeä tästä miinustamatta.

Eli mä siis huijasin, onhan mulla rutiineja. Ehkä ottaisin seuraavaks koittaa päivitellä tänne jotain pientä vähän useammin.













Ihan liikaa kuvia yhteen postaukseen....

11/02/2010

If you wanna steal you better learn to lie



itken tanssin nauran haaveilen halaan laulan ikävöin mietin lusmuilen stressaan taistelen kestän rakastan pelkään juoksen makaan nukun huudan siivoan ahdistun ihastun katson kuuntelen juhlin

10/09/2010







Mä kuljen elämän sumussa, elämän metsässä.
Metsässä joka on täynnä kantoja, täynnä risuja maassa, sellaisia joihin kaatuu.
Piikkipensaita, jotka raapii.
Kauniita yksityiskohtia, joihin voi jäädä liian pitkäksi aikaa koukkuun.
Soita, joihin uppoaa.
Eläimiä, vaaroja, jotka tuhoavat.
Houkutuksia, joihin heikot kajoavat.

Sokkeloa, pelkkiä puita, loputtomia polkuja, ei poispääsyä.

Ei poispääsyä.

9/28/2010

Kun sanat loppuvat, sydän lyö

















Elämä haalistuu yhtä nopeasti kuin punainen väri hiuksissanikin. Yhtäkkiä kaikki kuihtuu kasaan, joku löi minua juuri nyrkillä naamaan Sinä paiskasit sanoillasi minut seinää vasten, en vielä käsitä niiden sanojen merkitystä jotka juuri sanoit minulle.
”Lähdetkö sinäkin?” huomaan suuni kuiskaavan, pala kurkussa, silmät täyttyen samalla kyynelistä, uskomatta käskyjäni taistella vastaan.




Katson peiliin, en tunnista itseäni. Sormeni koskettavat meikistä puhdistettuja kasvojani jotka tuntuvat vierailta, peilin pinnasta tuijottaa takaisin silmät, joissa palaa katse, jota en ole ennen nähnyt, joka on minulle vieras. Kaikki jäsenet tässä ruumiissa näyttävät tuntemattomilta, tuntuvat omituisilta. Tuo mikä tuijottaa minua nyt vastaan, ei ole minä.


Lähden juoksemaan. Annan tuulen piiskata kasvoja terävien ruusunpiikkien lailla, annan jalkojeni kastua niiden tömistessä maata vasten, pamahtaen vesilätäkköön vesilätäkön jälkeen. Juoksen lujempaa, lujempaa ja vain lujempaa. Juoksen karkuun, juoksen karkuun itseäni. Kun sydämeni tuntuu räjähtävän ulos rinnasta ja keuhkot kutistuvan kokoon, kun rintaan sattuu eivätkä jalkani enää liiku, havahdun siihen, että en ole päässyt karkuun. En ole päässyt itseäni karkuun.